Taide & tutkimus

Ennen vuotta 1990 olin yhdistänyt tutkimukseeni raittiita, ”teknisiä” piirroksia. Siitä lähtien olin kuitenkin kiinnostunut tutkimuksen lisäksi myös viestinnästä laajemman yleisön kanssa. Tämä tarkoitti uskottavien mutta paljon enemmän mieleen painuvien kuvien käyttöä ja sopivan tyylin löytämistä. Arkkitehtikoulutukseni auttoi minua hallitsemaan perspektiiviä, mittasuhteita ja mittakaavaa, ja taiteellista kuitua lisättiin henkilökohtaisemmalla tavalla.

Jatkaakseni työtäni median parissa minun oli säilytettävä yhteys tieteelliseen tutkimukseen. Tämä yhteys oli vahvuuteni. Sen hylkääminen olisi ollut typerää ja itsetuhoista. Minut olisi ammuttu alas, ja aivan oikeutetusti, tutkimuksen ylikriittisessä maailmassa.

Yksityinen arkkitehti on ennen kaikkea henkilö, joka ratkaisee arkkitehtonisen luomistyönsä avulla ongelmia, jotka hänelle on asetettu ”eritelmissä”. Tämä oli alkuperäinen koulutukseni.

Yritin asettua roomalaisen arkkitehdin (insinööri-arkkitehdin) asemaan ymmärtääkseni (sillan, akveduktin tai amfiteatterin suunnittelussa ja rakentamisessa) kohdattuja ongelmia ja ehdottaakseni todennäköisintä tapaa, jolla hän olisi voinut ratkaista ne, sillä antiikin tekstit eivät suinkaan selitä meille kaikkea.

Akvarelli on notkeaa, harmonista ja nopeaa käyttää (koska se kuivuu nopeasti), ja minulla oli siitä jo jonkin verran kokemusta, kun aloin työstää renderöintejä.

Siinä vaiheessa minun oli toimittava välittömästi. Tämän tekniikan avulla, jota rakastin, minulla oli mahdollisuus, etten kaatuisi heti naamalleni.

Akvarelli on nopea, tehokas, joustava ja edullinen käyttää. Toisaalta minulla ei ole koulutusta sähköisen kuvan hallintaan, eikä minulla ole aikaa opetella sitä. Olen mukana vain renderöinnin vaatimassa pohdinnassa, ja näin käy minulle koko ajan.

On muitakin tekniikoita, jotka sopisivat, kuten värillinen muste, jota käytän vähän mutta täydentävästi. Toiset, kuten guassi tai akryyli, saattaisivat sopia muille, mutta minulla ei ole kokemusta. Minulla ei ole koskaan ollut edes halua tai aikaa kokeilla niitä. Sama pätee öljyvärimaalaukseen.

En saa koskaan ”päästää itseäni irti” sen vuoksi, että heittäydyn auringonlaskujen, hiekkamyrskyjen, raaputtamisen, sumentamisen ja taiteellisen häivyttämisen näyttäviin efekteihin.

Minua sitoo kuvieni didaktinen luonne. Ennen kaikkea ne on tehty selittämään jotakin. Ne pyrkivät näyttämään sen, mitä olemme saattaneet nähdä aikoinaan, ja se on tärkeintä. Esteettinen kysymys palvelee informaatiota, joka on välitettävä ilman epäselvyyksiä. Kuvan on siis oltava realistinen. Mutta niiden on myös annettava katsojalle mielihyvää. On välttämätöntä, että ne ovat kauniita, jopa vietteleviä, jotta ne voivat täyttää tehtävänsä asianmukaisesti.

Yksinkertaisimmat välineet riittävät: lyijykynä, pyyhekumi, tussikynä, viivoitin, neliö, kompassi, siveltimet, vesivärit. Kynällä tai yksinkertaisella siveltimellä voit luoda mestariteoksen tai vain jotain vaisua. Taito ja inspiraatio ratkaisevat, mutta ennen kuin piirtää rekonstruktion, sinun on opiskeltava aihetta hyvin vakavasti: lue tieteellisiä julkaisuja, keskustele tutkijoiden kanssa ja tee luonnoksia.

Kyllä, on aika paljon henkilökohtaista ”kokkailua”, jota pitää tehdä, jotta voi olla tehokas ja säästää aikaa. Todellisessa viestintämaailmassa (lehdet, lähetykset) meidän on reagoitava hyvin nopeasti. Yksi tapa säästää aikaa on varjostaa ja värittää sarjapiirroksia. Mutta ennen kaikkea olen tottunut valitsemaan oikean arkkikoon. Jos se on liian pieni, en pysty piirtämään yksityiskohtia, jos se on liian suuri, tuhlaan turhaan paljon aikaa.

Säästän paljon aikaa tottumalla rakentamaan perspektiivin yksinkertaistettuna. Olen harjoitellut perspektiiviä niin paljon, että voin leikkiä sillä ja antaa sille korostuksia, jotka tekevät piirretystä kuvasta tehokkaamman ja ilmeikkäämmän kuin 3D-kuva. Perspektiivillä on osattava leikkiä samalla tavalla kuin Paganini soittaa viulua tai Mozart leikkii musiikin säännöillä niin, että dissonanssit saadaan harmonisoitua. Kyse on vain harjoittelusta.

Piirustusta edeltävä tutkimusvaihe vaihtelee suuresti. Se voi kestää muutamasta päivästä yli viikkoon ja suurten näyttelyiden yhteydessä jopa kokonaisen vuoden. Kaikki riippuu tutkittavien asiakirjojen määrästä ja esimerkin vaikeudesta. Toisaalta toteutusaika on ennustettavissa. Jos kyseessä on 100X60 cm:n levy, se kestää noin viikon. Runsaalla harjoittelulla en ole koskaan väärässä ennusteissani.

On osattava työskennellä nopeasti ja hyvin. Kun olen tutkinut muistomerkin mittakaavan mukaisen renderöinnin pohjapiirroksessa, leikkauksessa ja korkeussuunnassa, minulla on aivoissa jo virtuaalinen kuva muistomerkistä kolmiulotteisena. Näen sen sisäisesti. Sen jälkeen voin käyttää pikapiirroksia (ns. luonnoksia) tutkiakseni kulmaa, josta haluan näyttää sen. Säästän aikaa piirtämällä ne pieninä. Sitten, jos olen tyytyväinen luonnokseen, suurennan sitä automaattisesti siirtyäkseni seuraavaan vaiheeseen, luonnokseen, joka on tarkempi.

Luonnosvaiheessa kaikki on mittakaavassa, ja piirustukseen lisätään kaikki, mitä haluat sen kertovan (hahmot, ajoneuvot, yksityiskohdat). Luonnos antaa täydellisen käsityksen siitä, miltä lopullinen piirros näyttää. Kun se on lähetetty internetissä arkeologille (joka asuu usein kaukana), se voidaan korjata yhdellä kertaa. Seuraavassa vaiheessa lopullinen piirustus tehdään kahdessa yhtä pitkässä vaiheessa.

Ensimmäinen vaihe: lyijykynäpiirustus, korjaukset, musteistus, gumilla piirtäminen.

Toinen vaihe: varjostus, värit ja viimeistely.

Suuren seikkailun varsinainen alku ajoittuu vuoteen 1990. Kaikkea sitä edeltävää voidaan pitää valmisteluvaiheena. Kaikki muuttui, kun julkaisin mediakuvia laajemmalle yleisölle suunnatuissa kirjoissa ja suurissa lehdissä, kuten Géo, Le Point, L’Express jne. Osa arkeologeista ja historioitsijoista, joiden kanssa työskentelin, ja jotkut heistä olivat hyvin arvostettuja, ottivat lähestymistavan vastaan, toiset taas olivat vastahakoisia, koska se oli uutta ja ravisteli heidän tapojaan hieman liikaa.

Käännekohta oli Errance-julkaisun julkaiseminen, joka sai minut työskentelemään useiden arkeologien kanssa, muun muassa Collège de Francen professorin ja Gallian asiantuntijan Christian Goudineaun kanssa. Muista tutkijoista tuli liittolaiseni jo varhain, kuten Philippe Fleury, jonka Caenin yliopiston CIREVE-laboratorio työskenteli Rooman monumenttien 3D-rekonstruktioiden parissa. Tässä yhteydessä järjestetyt kollokvio- ja tieteelliset julkaisut auttoivat minua paljon. Mutta myös oma CNRS-laboratorioni (Institut Ausonius Bordeaux III:n yliopistossa) oli tärkeä tuki.

Ensimmäinen vaihe on aiheen tuntemuksen hankkiminen: minun on löydettävä parhaat asiakirjat ja saatava neuvoja paikkaa tutkineilta tutkijoilta. On pystyttävä muodostamaan käsitys tutkittujen muistomerkkien ulkonäöstä ja toiminnasta ja laadittava uskottava rekonstruktio. Tämä tutkimusvaihe on perustavanlaatuinen, sillä se antaa rekonstruktiolle lujuutta. Toinen vaihe on kuvan varsinainen valmistaminen.

Tämä voidaan tehdä käsin 2D:ssä tai tietokoneella 3D:ssä.

Suurta osaa renderöintiin liittyvästä tutkimuksesta ei julkaista. Sitä ei voi tehdä suurelle yleisölle suunnatussa julkaisussa, mikä ei ole julkaisun tarkoitus, ja vaarana on, että lukija kyllästyy toistamalla itseään. Kustantaja haluaa käyttää valmiita kuvia sellaisenaan eikä ole huolissaan siitä, että tarina kerrotaan joka kerta.

Ne sopivat, kun ne julkaistaan yhdessä tunnetun arkeologin tekstin kanssa. Metodologisista ongelmista keskusteleminen tällä alalla on asiantuntijoiden asia. Keskustelut etenevät kollokvioissa erikoistuneissa puitteissa.

Olen itse historioitsija ja arkeologi akateemisen tutkintoni sekä erikoistuneiden tutkimusteni ja julkaisujeni ansiosta. En ole pelkkä kuvittaja. Keskustelu on siis korkeimmalla tieteellisellä tasolla. Tuon tiimiin näkemykseni ja taitoni arkkitehtina ja taiteilijana.

Monitieteinen yhteistyö näkyy toisaalta johtamieni matkojen tieteellisissä julkaisuissa, esimerkiksi Tunisiassa sijaitsevaa Douggan roomalaista temppeliä koskevissa julkaisuissa. Kenttätutkimuksista saatujen tietojen synteesi ja tämän paikan erittäin runsaiden kirjoitusten käyttö mahdollistivat sen, että pystyimme laatimaan hyvin perusteltuja rekonstruktioita ja samalla julkaisemaan arkkitehtonisen rekonstruktion metodologiaa käsitteleviä kohtia.

Osallistuminen suuriin näyttelyihin on myös antanut minulle mahdollisuuden työskennellä johtavien museoiden kuraattoreiden ja tutkijoiden kanssa, kuten Louvren, Carnavalet’n ja Petit Palais’n museoissa Pariisissa, Arlesin antiikkimuseossa, Nîmesin Romanitemuseossa, Lyonin Musée de Théâtres Romains’ssa, Bordeaux’n Musée d’Aquitainen museossa ja Marseillen Musée de l’Histoire’n museossa.